30.09.2014

Tuomas Kaario ja Itämeri

Uintikuva Tuomas Kaariosta
Tuomas Kaario aikoo uida Suomenlahden ilman märkäpukua ensimmäisenä maailmassa kesällä 2014. Kuva © Päivi Pälvimäki

Meillä oli Tammisaaren saaristossa mökki lähes 40 vuotta. Olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät meren äärellä. Opin jo hyvin pienenä uimaan, kalastamaan, purjehtimaan. Meren tuoksussa on minulle jotain hyvin läheistä. Verkkoihin jäi usein isoja ahvenia tai kuhia. Meduusat olivat lautasen kokoisia, kun ne laitettiin kalliolle kuivumaan.

Uiminen ja vesissä liikkuminen on ollut aina osa minua. Erikoiseksi asian tekee se, että edelleen minussa asuu se sama pikkupoika, joka pelkää vettä ja pimeää. Tämän vuoksi – tai tästä huolimatta – meressä on potkua.

Vuonna 2002 aloin harjoitella avovesiuintia hieman totisemmin. Oma saari oli aika luksusta. Sitä kiertäessä pysyivät sauna ja ”lihapadat” aina sopivan etäisyyden päässä. Vuonna 2005 tein päätöksen aloittaa harjoittelun Englannin kanaalin yliuintia varten. Harjoittelu muuttui totisemmaksi, muttei koskaan tylsäksi. Vuonna 2008 tämä uintihaave toteutui. Kanaalin yliuintia varten olin liottanut itseäni satoja tunteja Itämeressä.

On jännä juttu, kuinka vähän matkaa tarvitsee mennä ulapalle, kun jo tuntee rentoutuvansa. Kaikki muu jää taustalle. Tätä tunnetta en ole saanut järvistä. Enkä nyt tarkoita uimalla, vaan millä tahansa pelillä merellä liikuttaessa. Suomenlahdella on ollut itselleni iso merkitys puhuttaessa hyvinvoinnista. Ilman merta ja halonhakkuuta mökillä, en tiedä olisinko vielä ”järjissäni”.

Kesällä 2014 on tarkoitukseni uida ensimmäisenä ihmisenä maailmassa Suomenlahden yli pelkissä uimahousuissa. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että suurin vaikeus on veden kylmyys, ei matkan pituus. Ihmisillä kun on taipumus ajatella, että avovesiuinnissa matkan pituus on se isoin asia. Suomenlahtikaan ei ole kovin lämmin. Pintavesissä harvoin päästään yli 20 °C:n. Matka on kaikkea muuta kuin helppo. Kuitenkin pelkkä ajatus tuosta 25-30 tunnin uinnista, ja että se on mahdollista, saa käteni hikoilemaan ja ajatukset sekoilemaan.

Olen käyttänyt Itämerta verraten vähän muuhun kuin uimiseen. Estonian uppoamisen jälkeen lopetin laivamatkailun. Olen aina pitänyt isoja laivoja ahdistavina, veneitä vapauttavina ja uintia täydellisesti vapauttavana. Siitä on kauan kun olen viimeksi purjehtinut Suomenlahdella, uinut olen sitäkin enemmän.
Uimarille vesi merkitsee kaikkea. Kukaan ei nauti uimisesta likaisessa tai haisevassa vedessä.

Suomenlahden tuoksu ja värimaailma on aina mennyt tajuntaani syvälle. Olkoonkin, ettei se aina ole ollut parasta mahdollista. Useat Suomen järvistä ovat olleet minulle liian mustia ja synkkiä. Pelottavia. Veden pitää maistua, tuoksua, tuntua, kuohua, olla kylmää tai lämmintä. Meren loputon selkä on itselleni ihmetyksen aihe, vähän kuin lepattava liekki. Sitä kunnioittaa kummasti.

Uidessa meren voiman tajuaa paljon herkemmin ja nopeammin kuin muuten. Pienikin aalto heilauttaa. Veden viilenemisen aistii heti. Virtaukset liikuttavat uimaria samoin kuin venettä. Pitkiä matkoja uidessa mikä tahansa poikkeama, kuten levä tai ajopuu, keskeyttää mantramaisen uinnin. Ja taas pitää aloittaa alusta. Uidessa on yksin. Äänet ja näkymät muuttuvat. Vesi tuntuu turvalliselta, vaikkei se sitä aina ole. Tauonkin aikana on uitava paikallaan ja pysyttävä pinnalla.

Jos joskus voitan lotossa, ostan mökkimme takaisin ja alan kiertää saarta uimalla. Sopivan matkan päässä saunasta ja lihapadoista.

Aiheeseen liittyvää