Merivesi

Itämeren erityispiirteet, vähäsuolaisuus, mataluus ja vähävetisyys, tekevät merestä haavoittuvan.

Itämeren valuma-alue

Itämeren valuma-alueella tarkoitetaan maa-aluetta, jolta kaikki pinta- ja pohjavedet virtaavat kohti Itämerta. Itämereen virtaa kymmeniä suuria jokia, jotka kuljettavat mukanaan kuormitusta laajalta alueelta, myös kaukana rannikosta sijaitsevilta seuduilta. Valuma-alueella kaikkien vesistöjen tila vaikuttaa lopulta myös Itämereen, sillä ravinteet ja haitta-aineet päätyvät järvien ja jokien kautta lopulta mereen.

Itämeren valuma-alue on suuri, meren kokoon nähden pinta-alaltaan nelinkertainen. Valuma-alueella asuu lähes 90 miljoonaa ihmistä yhteensä 14 eri valtiossa. Rantavaltioita Itämerellä on yhdeksän: Suomi, Ruotsi, Tanska, Saksa, Puola, Liettua, Latvia, Viro ja Venäjä.

Itämeren keskisyvyys

Valtameriin verrattuna Itämeri on pieni, matala ja vähävetinen. Itämeren keskisyvyys on vain 55 metriä, ja meren syvin kohta on 459 metriä syvä Landsortin syvänne. Valtamerten keskisyvyys puolestaan lasketaan kilometreissä.

Meriveden lämpötila

Itämeri on viileävetinen meri, ja ilmaston lämpeneminen vaikuttaa Itämereen monin tavoin. Leutojen talvien takia entistä pienempi osa Itämerestä jäätyy talvisin. Jääpeitteisen ajan väheneminen ja meriveden lämpeneminen vaikuttavat Itämeren merenalaiseen luontoon.

Lämmin vesi ja fosforiravinteiden paljous hyödyttävät etenkin sinilevien kasvua. Meriveden lämpötilalla on vaikutusta myös pohjien happikatoon, sillä lämpimässä vedessä hapenkulutus merenpohjalla kasvaa.

Itämeren suolapitoisuus

Itämeren vesi on vähäsuolaista murtovettä – ainutlaatuinen sekoitus suolaista valtamerivettä sekä sateiden ja lukuisten jokien tuomaa makeaa vettä. Meriveden suolapitoisuus on keskimäärin vain noin viidesosa valtamerten suolapitoisuudesta. Perämerellä sekä Suomenlahden pohjukassa Itämeren vesi on lähes makeaa. Itämeri on maailman toiseksi suurin murtovetinen meri, vain Mustameri on suurempi.

Itämeren yhteys valtamereen Tanskan salmien kautta on ahdas ja kapea, ja siksi suolaista valtamerivettä pääsee Itämereen vain vähän. Kapean meriyhteyden kautta Itämeren vesi myös vaihtuu hitaasti. Laskennallisesti Itämeren koko vesimäärän vaihtumiseen on arvioitu kuluvan noin 30 vuotta. Siksi myös ympäristömyrkyt ja merta rehevöittävät ravinteet jäävät vaikuttamaan Itämereen pitkäksi ajaksi.

Vesi on kerrostunut

Itämeri on pysyvästi kerrostunut veden suolapitoisuuden mukaan. Pohjanmereltä Tanskan salmien läpi virtaava suolainen merivesi painuu makeaa vettä tiheämpänä Itämeren pohjalle ja syvänteisiin. Meren pinnalle puolestaan jää lukuisten jokien ja sateen laimentama vähäsuolaisempi vesikerros. Pohja- ja pintavesikerroksia erottaa toisistaan suolaisuuden harppauskerros, halokliini.

Itämeren pintavesi kerrostuu myös lämpötilan mukaan. Kesällä kylmä vesi vajoaa syvemmälle, ja lämpimämpi vesikerros on lähellä pintaa. Tiheimmillään eli painavimmillaan vesi on noin neliasteisena.

Happikato

Talvi- ja syysmyrskyt ja voimakkaat tuulet sekoittavat hapekasta pintavettä tehokkaasti syvempiin vesikerroksiin. Kerrostuneisuuden vuoksi myrskytuulten vaikutukset eivät kuitenkaan ulotu suolaisuuden harppauskerroksen, halokliinin, alapuolelle, eikä hapekas vesi pääse sekoittumaan meren pohjaan asti. Itämeren syvänteissä esiintyykin toistuvasti hapettomuutta, jota meren rehevöityminen entisestään pahentaa. Rehevöitymisen seurauksena Itämeren syvänteet kärsivät jatkuvasta happikadosta, ja hapettomat, kuolleet pohja-alueet ovat laajoja.

Suolapulssi

Toisinaan, noin kerran vuosikymmenessä, suuri määrä suolaista ja hapekasta valtamerivettä pääsee sopivien sääolojen vallitessa virtaamaan Pohjanmereltä Itämeren syvänteisiin. Tällaista virtausta kutsutaan suolapulssiksi. Silloin myös syvänteiden happitilanne hetkellisesti paranee. Jos hapeton pohja-alue on suuri, ei syvänteisiin virtaava hapekas vesi kuitenkaan aina riitä parantamaan pohjien happitilannetta pitkäksi aikaa.