Rohkeutta uudistaa – maatalous mukaan päästötalkoisiin 

Kirjoittaja

Annamari Arrakoski-Engardt

Toimitusjohtaja

annamari.arrakoski-engardt@jnfoundation.fi +358 40 047 7878

Suomi on monella toimialalla näyttänyt, että ympäristöpäästöjä voidaan vähentää määrätietoisella työllä. Energiasektorilla, teollisuudessa ja liikenteessä suunta on ollut selvä. Mutta yksi sektori seisoo yhä lähes paikallaan: maatalous.

Tilanne ei ole vain suomalainen. Myös muualla EU:ssa maatalouden ilmasto- ja vesistöpäästöjä ei ole saatu merkittävästi vähennettyä, ja ilmaston lämpeneminen vain lisää haasteita. Sään ääri-ilmiöt koettelevat satoja ja lisäävät yleistä epävarmuutta. Koska yhteisesti asetettuihin päästötavoitteisiin ei kuitenkaan voida päästä ilman maataloutta, sektori on saatava mukaan.

Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka (CAP) sisältää lukuisia kunnianhimoisia tavoitteita: viljelijöiden toimeentulo, kilpailukyky, ilmastonmuutoksen hillintä, ympäristönsuojelu, luonnon monimuotoisuus, elinvoimainen maaseutu ja ruokaturva. Lista on hengästyttävä. Ongelma ei ole tavoitteiden puute vaan niiden yhteensovittaminen. Kuten MTK:n maatalousjohtaja Johan Åberg on todennut: ”CAP ei meitä pelasta. Tarvitaan uutta ajattelua.”

John Nurmisen Säätiö järjesti alan toimijoille keskustelutilaisuuden siitä, kuinka maatalouden päästöt on saatu Tanskassa kuriin, ja mitä opittavaa Suomella olisi.

Tanska valitsi yhteistyön tien

Tanska on osoittanut, että suunnanmuutos on mahdollinen, kun se tehdään yhdessä. Siellä solmittiin vihreän maatalouden sopimus eri sektorien yhteistyönä. Mukana ovat maataloustuottajat, teollisuus- ja ammattiliitot, luonnonsuojelijat sekä valtion ja aluehallinnon toimijat.

Tavoitteena ei ole vain päästöjen leikkaaminen, vaan menestyvä maatalous, joka samalla hillitsee luontokatoa, ilmastopäästöjä ja pinta- ja pohjavesien saastumista. Keinovalikoima on konkreettinen: CO₂-vero, kannustimet metsitykseen ja turvemaiden ennallistamiseen sekä rakenteelliset uudistukset. Verokertymä palautetaan maataloussektorin kehittämiseen. Rahoitusta tulee hallitukselta ja säätiöiltä, ja myös CAP-tukia on osittain suunnattu uudelleen vihreän siirtymän vauhdittamiseksi.

Ratkaisevaa oli kokonaisvaltaisuus. Kaikki keskeiset toimijat olivat mukana alusta asti. Myös tuottajajärjestö Landbrug & Fødevarer teki strategisen valinnan osallistua ratkaisujen rakentamiseen: parempi olla mukana määrittelemässä päästövähennyskeinoja kuin jäädä päätöksenteon ulkopuolelle.

Suomessa potentiaali on suuri – mutta käyttämätön

Suomessa suurimmat päästövähennyspotentiaalit liittyvät turvepeltojen käyttöön ja kotieläintuotannon rakenteisiin. Vähennystavoitteet ovat olemassa, mutta keinot nojaavat pitkälti vapaaehtoisuuteen, joka ei saa vaadittua muutosta aikaan.

Meiltä puuttuu kokonaisvaltainen maatalouspolitiikka, joka yhdistäisi ilmasto-, vesi-, luonto- ja talousnäkökulmat yhdeksi strategiaksi. Hallinto on siiloutunutta, ja ohjaus hajanaista. Tarvitsemme uusia ratkaisuja myös kestävän kotimaisen ruoantuotannon, maatalouden kilpailukyvyn ja huoltovarmuuden turvaamiseksi. Se on malli, jossa ympäristövaikutukset ja taloudellinen kannattavuus kulkevat käsi kädessä. Voisimmeko Tanskan tavoin ohjata maataloudesta kerättyjä verotuloja systemaattisesti vihreän maatalouden kehittämiseen? Voisimmeko rakentaa tukimallin, joka kannustaa ympäristötekoihin, mutta ei jätä yksittäistä viljelijää kohtuuttoman riskin kantajaksi?

Tanska osoittaa, että laaja yhteinen sopimus on mahdollinen, kun on poliittinen tahto muutosten läpiviemiseksi.