Telakalta tuuleen – elämää puisilla purjelaivoilla
Kirjoittaja
Vanhojen puulaivojen tarina jatkuu, kun perinne, osaaminen ja intohimo siirtyvät sukupolvelta toiselle. Purjelaivakonttorin toimitusjohtaja ja laivueen päällikkö Jouni Wirta on omistautunut kulttuuriperinnön esitaistelija, joka ei koskaan kyllästy mereen.
Jouni Wirta:
Olen oikeastaan syntynyt purjelaivoihin. Isäni oli mukana porukassa, joka osti aikoinaan purjelaiva Astridin 60-luvun lopussa ja aloitti 80-luvulla tilauspurjehdukset. Minä pääsin pikkukundina talkoohommiin ja kesäduuniin. 90-luvulla päädyin töihin Astridin ohella myös toiselle purjelaivalle. Ajattelin, ettei merenkulusta koskaan saa tehdä ammattia, vaan purjehdus pidetään harrastuksena. Mutta kun aloitin insinööriopinnot, totesin pian, ettei tästä mitään tule, ja menin Raumalle opiskelemaan merenkulkua.
Seilasin kansimiehestä kapteeniksi rahtilaivoilla ja pyöritin purjehduselämyksiä tarjoavaa Astrid Charter Oy:ta harrastuksena. Vuonna 2012 lopetin työt rahtilaivoilla ja minusta tuli täysipäiväinen purjelaivahörhö. Niihin vuosiin liittyy paljon muutoksia: laivan myyntiäkin pohdittiin, kun jatkajaa ei meinannut löytyä ja Suomenlinnan telakka meinattiin menettää. Rupesin vetämään telakkaa sivutoimisesti ja päätoimisesti Helsingin Purjelaivakonttoria, johon kuului tuossa vaiheessa sekä Astrid- että Svanhild -laivat.
Helsingin ainutlaatuinen purjelaivahistoria
Ajattelen tätä työtä nimenomaan kulttuurin vaalimisena. Suomeen rakennettiin sodan jälkeen 60 puista purjelaivaa, sillä kaikki terästeollisuus oli valjastettu sotakorvauksiin. Kaikesta oli pulaa, paitsi puusta ja ammattitaidosta. Talonpojat osasivat edelleen rakentaa laivoja ja Sipoossa ja Porvoossa oli muutama mestari, jotka valvoivat rakentamista. Tuskin ymmärsivät, miten hienoja ja vahvoja laivoja oikeasti tekivätkään.
Laivat kuljettivat puuta Helsinkiin, joka lämpeni haloilla. 50-luvulla laivat seilasivat ympäri Itämerta. 60-luvulla käytännössä kaikki laivat kuljettivat hiekkaa Porvoosta Helsinkiin rakennusmateriaaliksi. 70-luvun alussa kaljaasi Helena toi viimeisen hiekkalastin Helsinkiin ja suurin osa näistä rahtilaivoista oli käytetty loppuun. Ne laivat, jotka silloin siirrettiin suoraan huvivenekäyttöön, ovat selvinneet hämmästyttävän hyvin tähän päivään asti, koska ovat niin lujaa tekoa.
Parhaat olosuhteet ja ammattilaiset pitävät perinteet elossa
Minua edeltävä sukupolvi on junaillut aivan järjettömän hienot olosuhteet purjelaivakulttuurin kukoistukseen Helsingissä. Puulaiva tarvitsee telakan ja sataman. Ilman Suomenlinnan telakkaa ei olisi enää mitään jäljellä. Telakalla menee nyt paremmin kuin koskaan. Se pyörii vapaaehtoisvoimin, mutta sen arvo on ymmärretty tärkeänä osana Suomenlinnan historiaa ja nykypäivää. Ja sanoisin, ettei missään ole puulaivoille niin hienoa satamaa kuin Halkolaituri meillä Helsingissä. Se on olennainen osa merellistä kaupunkikuvaa.
Mutta lisäksi tarvitaan ihmisiä, joilla on osaamista: tarvitsemme puusepän, riveäijän sekä sepän, joka takoo meille pultteja ja heloja. Meillä on onneksi vielä jäljellä Ahvenanmaalla ja Suomenlinnassa tällaista kädentaitoa ja kaksi laivanveistäjää. Ammattilaisten apuna on iso määrä apujoukkoja. Minä kiertelen metsiä ja etsin ylisuuria ja kieroja puita ostettavaksi. Ne tuodaan telakalle ja sahataan vannesahalla. Kaikki puut, jotka purjelaivaan käytetään, valitaan itse metsästä.
En ole enää niin huolissani jatkuvuudesta. Meillä on Helsingin perinnepurjehtijat ry:ssä erittäin hyvä nuori jengi viemässä tätä perintöä eteenpäin. Koska tätä työtä ei opi kirjoista lukemalla, seuraavaa sukupolvea opetetaan telakalla mestari-kisälli-tyyliin. Sen olen pannut merkille, että suurin osa vapaaehtoisista on nykyään naisia.
Myös asiakkaamme osaavat arvostaa purjelaivoja. Ajattelen, että teimme merkittävimmän investoinnin, kun muutimme Svanhildin raakapurjealukseksi. Vaikkei mitään purjehtimisesta ymmärtäisikään, sen kyllä tuntee, kun oikeasti purjehtii eikä vain ajelehdi. Olen myös erittäin tyytyväinen, että 90-luvun työporukoiden ryyppyreissut ovat takanapäin.
Pohjakosketuksesta parempaan suuntaan
Haluan uskoa, että pohja on saavutettu myös Itämeren tilassa ja nyt ollaan menossa parempaan suuntaan. Viimeisten vuosien aikana olemme monesti joutuneet etukäteen selvittämään, minne asiakkaiden kanssa voidaan purjehtia, jotta ei jouduta leväpuuroon tai vaihtamaan suunnitelmia lennosta. Asiakkaat kauhistelevat sinilevän määrää ja varsinkin ulkomaalaisille vieraille joudumme usein kertomaan, mitä se on ja miksi sitä on niin paljon.
Purjehdimme paljon Itäisellä Suomenlahdella ja siellä muutos hyvään suuntaan on konkreettinen: vesi on kirkasta ja näkyvyys hyvä. Kun olin nuori, Saaristomeri oli täynnä laivoista heitettyä roskaa. Nyt sitä on onneksi vähemmän, vaikka jätteitä päästetäänkin isoista rahtilaivoista edelleen mereen. Se on täysin järjetöntä.
Kulttuurimuutos on tapahtunut myös meillä. Tarjoamme varsinkin nuorisopurjehduksilla ja talkooporukoiden toiveesta usein kala- ja kasvisruokaa. Silläkin on merkittävä vaikutus, jotta maatalouden päästöjä saadaan vähennettyä.
150 tonnin kaunotar lentää
Seilaan sata päivää vuodesta merellä enkä ikinä lähde sinne vastenmielisesti. Wow-päiviä on kuitenkin vain pari vuodessa. Syksy on omasta mielestäni parasta veneilyaikaa: vedet ovat vielä suhteellisen lämpimiä, värit kirkkaita ja kuulaita ja tuulee lujaa.
Mikään ei ole siistimpää kuin se, kun 150 tonnia puuta menee seitsemää solmua ja tuntuu, että koko vehje lentää.
Astrid Charter Oy/Helsingin Purjelaivakonttori on pitkäaikainen John Nurmisen Säätiön pro bono -tukija.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran John Nurmisen Säätiön Telegrammi-lehdessä (1/2025).
Tutustu Itämeren kulttuuriin, meritaiteeseen ja karttoihin!
Haluatko pysyä kartalla Itämeren tilasta?
Tilaa uutiskirjeemme ja kuulet ensimmäisenä Itämeri-aiheisista tapahtumista, säätiön hankkeiden etenemisestä, merellisistä julkaisuista ja muista kiinnostavista sisällöistä.
