17.02.2021

Rannikkokalastajien matkassa

Lähikalahankkeen viisivuotinen taival on näyttänyt kouriintuntuvasti, kuinka monen palasen on osuttava kohdilleen, jotta toivottu lopputulos voidaan saavuttaa. Kun aloitimme hanketta vuonna 2015, saimme kuulla usealta taholta, miten tavoitettamme, särkikalaa suomalaisten ruokapöytiin, on kyllä koitettu useasti aiemminkin, ja kuinka se vain ei onnistu – ei siis kannattaisi turhaan yrittää. Kestävästi toteutettu särkikalan hoitokalastus voisi kuitenkin olla kustannustehokas keino poistaa ravinteita vesiympäristöstä, ja jos pyydetty kala hyödynnettäisiin kokonaisuudessaan ihmisravinnoksi, olisi perinteinen elinkeino kiertotaloutta parhaimmillaan.

Asetelma tuntui lähes vuosisadan takaiselta, kun reilut viisi vuotta sitten jalkauduimme Helsingistä saaristolaiseen laiturinnokkaan tutustumaan rannikkokalastajien arkeen. Ihailenkin yhä, miten avoimesti meidät, umpikaupunkilaiset Itämeren suojelijat, otettiin vastaan, kun tupsahdimme paikalliseen kievariin esittelemään hankettamme kummine sääntöineen ja palloilimme laiturinnokassa tutkimassa kalasataman fasiliteetteja. Alusta lähtien oli kuitenkin selvää, mikä yhdistää kaupunkilaista meribiologia ja rannikon kalastajaa eniten: rakkaus saaristoon ja mereen. Kalastajat näkevät ja kokevat meren läheltä päivittäin ja eri näkökulmasta kuin me, jotka käytämme työpäivämme meren suojelun edistämiseen. Myös meren muuttuminen näkyy, ja jos kalansaaliit jäävät pieneksi, muutos tuntuu konkreettisesti kalastajan kukkarossa. Mikäli epäluuloja meitä kohtaan oli, niitä ei juuri näytetty, vaan yhteistyössä oli helppo keskittyä yhteiseen tavoitteeseen: särkikalaan, ja sen saamiseen kohti suomalaisten ruokapöytiä.

Lahnan tie lautaselle avautuu aivan eri tavalla, kun tuntee tekijät arvoketjun jokaisen askelen takana. Arvoketjujen pullonkaulat tulivatkin hyvin tutuiksi, kun soittelin ympäri maata mahdollisille kalanmassaajille, tai kun valmistauduimme tarpeen vaatiessa ostamaan tuhansia kiloja pakastettua kalamassaa säätiölle välivarastoon pelastaaksemme pienet tuottajat pulasta, mikäli ennakoitu kysyntä kuluttajamarkkinoilla ei toteutuisikaan. Vaikka loppujen lopuksi vältyimme säätiössä kalakaupoilta, ja löysimme myös puuttuvan lenkin Lähikalahankkeen arvoketjuun aivan viime hetkillä ennen kalapihvien lanseerausta kauppoihin, ei rannikkovesiltä pyydetyn särkikalan tie kalatiskille vieläkään ole mutkaton.

Isoja ilmiöitä tai tilastoja tarkasteltaessa on liiankin helppoa unohtaa ihmiset niiden takana. Jos esimerkiksi rysän suulle, seisovan kalapöydän ääreen, asettuu taloksi hylje, tappio tuntuu suoraan ja henkilökohtaisesti kalastajan omassa ruokapöydässä, ja on helppo ymmärtää, ettei sympatia silloin ole nappisilmäisen nisäkkään puolella, vaikka tilastojen valossa asia näyttäytyisi toisenlaisesta kulmasta. Ymmärtääksemme käytännön haasteita paremmin, kysyimmekin Lähikalahankkeessa myös suoraan kalastajilta näkemyksiä elinkeinon ja arvoketjujen pulmakohdista ja ratkaisuehdotuksista.

Opimme muun muassa, että kontaktit toimijoiden välillä eivät useinkaan ulotu arvoketjuissa yhtä porrasta kauemmas, ja kun kalastaja on myynyt saaliinsa, ei hän tiedä, millaisen tien kala sen jälkeen kulkee. Myöskään vähittäiskaupan tuotevastaava tai kalapihvin valmistaja ei kenties tule ajatelleeksi, että saadakseen hyllyyn täytettä seuraavanakin vuonna, olisi kalastajan ja ensimmäisen jalostusportaan, kuten kalan massaajan, tiedettävä tulevasta raaka-aineen tarpeesta jo kuukausia etukäteen voidakseen varautua kysyntään! Toimijoiden välisen yhteistyön tiivistämiselle olisi siis paikkansa.

Lähikalahankkeen viisivuotinen polku on kuljettanut meitä keikkuvista kalastajaveneistä gaalaillallisen palkintolavoille ja neuvotteluhuoneista kalapihvilinjastojen ääreen. Saavutimme tavoitteemme, ja opimme paljon, mutta työtä riittää vielä tehtäväksi, jotta särkikalan menestystarina voi jatkua. Olen ylpeä, kun voin kotona ruokapöydässä kertoa lapsilleni, että oikeasti tiedän, mistä ruokamme tulee, sillä olen tavannut jokaisen kalastajan ja käynyt lähes kaikilla pyydyksillä, mistä lounaspihvien lahna on nostettu. Kalastajien jokapäiväinen työ mahdollistaa kotimaisen kalan saatavuuden ruokapöydissämme, ja siksi myös ratkaisujen rakentaminen arvoketjuissa tulisi ulottaa aivan ruohonjuuritasolle saakka, jotta saamme pitää särkikalat kaupoissa vastakin!

Miina Mäki
Projektipäällikkö, Puhdas Itämeri -hankkeet
John Nurmisen Säätiö

FM Miina Mäki liittyi säätiön Itämeren pelastusjoukkoihin vuonna 2007, jolloin hän työskenteli mm. Pietarin ja Puolan jätevesipäästöjen parissa säätiön ensimmäisissä fosforinpoistohankkeissa. Näissä hankkeissa tarvittiin paitsi sinnikkyyttä, kärsivällisyyttä ja neuvottelukykyjä – myös kestävää nenää. Tuoreimpina projekteinaan Miina on luotsannut viisivuotista Lähikalahanketta (2014–2019) sekä keväällä 2021 päättyvää kolmivuotista EU-rahoitteista SEABASED-projektia, jossa on tarkasteltu keinoja lievittää Itämeren sisäistä ravinnekuormaa. Projektipäällikön työnsä ohella tämä säätiön Itämeri-asiantuntija osallistuu monipuolisesti säätiön viestinnällisten ja ympäristökasvatussisältöjen ideointiin ja jalkauttamiseen.

Meri- ja ympäristöbiologin koulutuksen saanut Miina tuntee meren salat pinnan päältä ja alta, ja osana vedenalaistutkijan koulutustaan on myös sukeltanut pinnan alle. Monipuolisen Miinan graafiset ja kirjalliset taidot ovat herättäneet ihastusta kautta linjan. Vapaa-aikanaan Miina ulkoilee ja retkeilee luonnossa ja ilahduttaa ystäviään kuvillaan ja huomioillaan kaikkina vuodenaikoina, sekä vaalii monipuolista kasvivalikoimaansa niin kotona kuin mökkipuutarhassa. Hän on iltapuhteinaan myös kirjoittanut Nuuskamuikkusen kalakirjan, joka julkaistaan maaliskuussa 2021 (WSOY).

 

Kalastajien matkassa, kalastaja kokee verkkoja veneestä
Kuva: Miina Mäki

Aiheeseen liittyvää