Itämeri vältti katastrofin – nyt ratkotaan meren tilan tulevaisuutta
Lisätietoja tutkimuksesta
Eva Ehrnstén
Tutkija
Itämerikeskus, Tukholman yliopisto
eva.ehrnsten@su.se
Kirjoittaja
Vuosi on 2055: ovatko pinnanalaiset hiekkasärkät autioituneet, vai levittäytyvätkö niille vehreät meriniityt? Itämeren tulevaisuudesta voidaan maalailla monenlaisia skenaarioita, joista osa on valitettavan synkkiä – tai meren näkökulmasta sameita ja hapettomia. Itämeren tilan mallinnustutkimusta johtaneen Eva Ehrnsténin mukaan hyvä uutinen on, että jos pienennämme nyt pikaisesti meren ravinnekuormaa ja olemme kärsivällisiä, Itämerta voi odottaa valoisa tulevaisuus.
Itämeri on matala sisämeri, jossa vesi ja sen mukana kulkeutuvat aineet vaihtuvat hitaasti. Tanskan kapeat salmet vahtivat tarkasti virtaa murtovetisen Itämeren ja suolaisen Atlantin välillä.
Vesimolekyylien lisäksi Itämeren altaaseen jämähtävät ihmisen mereen päästämät ravinteet – pääasiassa fosfori ja typpi. Viime vuosisadan lopulla mereen päästettyjä ravinteita on vedessä ja pohjan sedimenteissä edelleen. Vuosikymmenten kuluttua saamme joko muistella tyytyväisinä 2020-luvun päästövähennyksiä tai päivitellä hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia.
Tukholman yliopiston Itämerikeskuksen tutkija Eva Ehrnstén johti mallinnustutkimusta, jossa tarkastellaan, millainen Itämeren tila olisi, jos 1980-luvulta lähtien tehtyjä päästövähennyksiä ei olisikaan tehty.
”Tutkimuksemme skenaarioissa nähtiin, että jos mitään ei olisi tehty, leväkukintoja olisi tänä päivänä noin kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Ilman toimenpiteitä hapettomat alueet olisivat 80 prosenttia nykyistä suuremmat”, Ehrnstén toteaa.
Itämeri siis vältti katastrofin.
Ravinnepäästöjä on onnistuttu leikkaamaan
Ravinteita on valunut Itämereen liikaa jo yli vuosisadan. 1950–1980-luvuilla kuormitus kuitenkin yli kaksinkertaistui. Tähän vaikuttivat etenkin Itämerta ympäröivien maiden vaurastuminen, jonka seurauksena kaupungistuminen ja maatalouden tehostuminen etenivät harppauksin.
Kehityksestä maksoi kovan hinnan Itämeri, joka sai osakseen kasvavat ravinnepäästöt.
1980-luvulta lähtien Itämeren ravinnekuormaa on onneksi saatu merkittävästi vähennettyä. Ehrnstén painottaa, että Itämeren rannikkovaltiot ovat puuttuneet ongelmaan, ja suuria päästövähennyksiä on saatu aikaiseksi.
Näkinpartaiset vastaan leväpuuro
Korjausliikkeistä huolimatta Itämeri kärsii edelleen vakavista rehevöitymisen oireista, kuten myrkyllisistä sinileväkukinnoista ja hapettomuudesta. Tutkimuksen mallinnuksissa tarkastellaan enimmäkseen avomerta, eliöistä planktonia. Korkeilla ravinnepäästöillä on kuitenkin vaikutuksia myös rannikkoalueiden vesiin.
”Pohjasta kasvaa Itämeressä paljon kasvillisuutta. Mutta jos mereen päästetään liikaa ravinteita, kasvillisuutta alkavat peittää rihmalevät, ja planktonlevät lisääntyvät pinnassa. Lopputuloksena on leväpuuroa, jossa valoa on niukasti”, Ehrnstén kertoo.
Puuron tieltä saavat väistyä lajit, kuten meriajokas ja näkinpartaiset, jotka ovat tärkeitä esimerkiksi erilaisille pohjaeläimille ja kaloille. Meriajokaspohjat ja suojaisat näkinpartaispohjat on molemmat vastikään liitetty luonnonsuojelulakiin suojeltujen tyyppien listalle. Ne ovat siis uhanalaisia luontotyyppejä, jotka myös hyötyisivät paljon ravinnekuorman vähentämisestä ja kirkkaista vesistä.
Hyviä uutisia maailman muille merille
Itämeri ei ole suinkaan maailman ainoa rehevöitymisestä kärsivä merialue. Mutta erityisen haastavan ja poikkeuksellisen Itämeren tilanteesta tekee sen sulkeutuneisuus.
”Itämeri on ehkä maailman hankalin tapaus, koska se reagoi muutoksiin niin hitaasti sulkeutuneisuutensa vuoksi”, Ehrnstén selittää.
Tutkimuksessa vertailuun nostetaan Meksikonlahti ja Itä-Kiinan meri. Esimerkiksi Meksikonlahteen laskee Mississippi-joki, joka halkoo kymmenen Yhdysvaltain osavaltiota kuljettaen mukanaan ravinteita laajoilta maatalousalueilta. Ravinnevalumat merenlahteen ovat valtavia.
Suuri ero Itämereen kuitenkin on juuri veden vaihtuvuus. Itämeren vesi vaihtuu noin 30 vuodessa, kun taas Meksikonlahden noin 30 päivässä. Itä-Kiinan meren veden vaihtumiseen menee meren sisemmässä osassa hieman alle kolme vuotta ja laajemmalla merialueella vajaat puoli vuotta.
Toisin kuin Itämeren pysyvä hapettomuus, Meksikonlahden ja Itä-Kiinan meren hapettomat alueet ovat kausiluontoisia: ne syntyvät vuosittain uudelleen ravinnepäästöjen seurauksena.
Hyvä uutinen näille Itämerta avoimemmille merialueille on, että jos ravinnekuorman vähennyksiä saadaan tehtyä, seuraukset näkyvät merissä suhteellisen nopeasti.
Itämerellä tarvitaan nopeita toimia
Voiko turhautuminen näkyvien tulosten odotteluun johtaa Itämerellä siihen, ettei ravinnekuorman vähentämiseksi enää nähdä tarpeeksi vaivaa, tutkimuksessa kysytään.
Miksi meidän tulisi edelleen toimia vähentääksemme päästöjä?
Mitä nopeammin toimimme, sitä vähemmän mereen ehtii kertyä ravinteita. Jos Itämeren huono tila kestää pitkään, vaikutukset voivat olla peruuttamattomia pinnanalaisille eliöyhteisöille. Tietyt lajit voivat hävitä kokonaan.
Sitten on tietysti myös raha: mitä nopeammin toimimme, sitä halvemmaksi ravinteiden vähentäminen tulee. Toimet eivät myöskään nykyisellään riitä, jos Itämeren suojelukomissio Helcomin strategiassa (Baltic Sea Action Plan) sovittuihin kansainvälisiin tavoitteisiin halutaan päästä.
Ehrnsténin mukaan tulevaisuuden skenaarioissa on paljon epävarmuutta, osaksi ilmastonmuutoksen vuoksi. Ilmastonmuutos lisää hapettomia alueita ja pohjilta vapautuvan fosforin määrää. Lisäksi sateiden lisääntyminen huuhtoo maalta mereen entistä enemmän ravinteita.
Jos siis haluamme välttää katastrofin Itämerellä myös tulevaisuudessa, ravinnekuorman vähentämistä on jatkettava nopeasti.
Eva Ehrnstrénin, Christoph Humborgin, Erik Gustafssonin ja Bo G. Gustafssonin tutkimusartikkeli ”Disaster avoided: current state of the Baltic Sea without human intervention to reduce nutrient loads” julkaistiin julkaisussa Limnology and Oceanography Letters (vol. 10, nro. 3), lokakuussa 2024.
Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran John Nurmisen Säätiön Telegrammi-lehdessä (1/2025).
Lue seuraavaksi
