Helsingin ja maaseudun välisen ravinnekierron historiaa – pökäleiden kuljetuksista jätevesien puhdistukseen
Teksti
Raikkaan toukokuisen aamun 1878 rikkoi epämiellyttävä haju Korkeavuorenkadulla: ihmisten ulosteita oli kadulla pitkin poikin. Tämän oli aiheuttanut Tapanilasta matkannut maanviljelijä, jonka hevoskärryissä oli yöllä kuljetettu ihmisjätöksiä.
Miksi pökäleitä oli ylipäätään kärrätty keskustassa? Kyseessä ei ollut mikään käytännön pila, vaan normaali yöllinen tapahtuma. Kaupunkilaiset veivät ulosteita läheisiin maakuoppiin, josta jätös kuljetettiin lannoitteeksi maatalouden käyttöön.
Korkeavuorenkadun näkymä ei siten ollut täysin epätyypillinen 1800-luvun Helsingissä. Tällä kertaa tapanilaisen lastin jätös oli kuitenkin sen verran mittava, että se oli jäänyt Helsingin poliisilaitoksen ilmoituspäiväkirjaan muistoksi.
Kaupungin ja maaseudun välillä toimi siis osittainen kiertotalous. Maaseudun tuotanto kuljetettiin kaupunkilaisille ravinnoksi ja kaupunkilaisten tuotanto maatalouden ravinteeksi. Kierto kaupungin ja maaseudun välillä aiheutti kuitenkin ongelmia, kuten haju- ja näköhaittoja, sekä pahimmillaan pohjavesien saastumisen maakuoppien läheisyydessä tehden kaivovedestä vaarallista. Jätteiden kierron oli pakko muuttua kasvavassa ja kaupungistuvassa Helsingissä.
Muutos ihmisjätöksen kierrossa – muutos Itämeren tilaan
Lontoon maailmannäyttelyssä 1851 esiteltiin tuote, jonka jokainen meistä tietää olleen menestys: vesivessa. Ensimmäisiä vesivessoja rakennettiin Helsinkiin 1880-luvulla huolimatta siitä, että ne olivat vielä rakennusjärjestyksen vastaisia.
Vessoista vedetyt jätökset eivät päässeet kiertoon, vaan joutuivat suoraan veteen juuri valmistuneen kunnallisen viemäriverkoston kautta. Tämähän oli absurdia. Erityisesti terveyslautakunta oli 1800 –luvulla sitä mieltä, ettei Helsingin vesien saastuttamista voitu noin vain sallia uudella keksinnöllä. Olihan puhdas elinympäristö tärkeä terveydelle!
Siirtymää vesivessojen käyttöön yritettiin siten estää ja Helsingissä pyrittiin parantamaan aiempaa jätteiden kiertomallia. Maakuopat tuli korvata ilmatiiviillä tynnyreillä eli makkiastioilla. Tämä ei kuitenkaan ratkaissut kaikkia aikaisempia ongelmia.
Terveysnäkemykset muuttuivat, ja vesivessa oli kuivakäymälää hygieenisempi ja mukavampi vaihtoehto – kansalaisen ei enää tarvinnut huolehtia jätöksiensä loppukäsittelystä. Rakennusjärjestykset vaiheittain muuttuivat, ja loppukäsittely päätyikin Itämeren hoidettavaksi.
Helsingin edustan rannikot eivät arvattavasti pystyneet käsittelemään sitä lastia, mitä niin kotitalouksien kuin teollisuudenkin jätevesistä tuli 1900-luvun alussa. Tämä johti 1910-luvulla Helsingin ensimmäisten jätevesipuhdistamojen rakentamiseen. Kapasiteetiltaan pienet ja tehottomat jätevedenpuhdistamot ei vielä tässä vaiheessa riittäneet luotujen ongelmien ratkaisemiseksi.
Kansalaispainetta jätevesipolitiikan muuttamiseksi
Helsingin edustan vedet ovat aina olleet tärkeitä niin virkistykselle kuin elinkeinoille. Myös 1900-luvun vaihteen Helsingissä Uimaseurat käyttivät Helsingin edustalle rakentamiaan uimahuoneita, joista pääsi uimaan suojassa katseilta. Järjestäytyneille pyykkäreille Itämeri oli ehdoton elannolle, sillä se oli ilmainen resurssi, jossa pyykit voitiin huuhdella. Uimiseen taikka huuhteluun kakkameri ei tietenkään kelvannut. 1900-luvun alkupuoliskolla erityisesti uimarit ja pesijättäret olivatkin mukana painostamassa Helsingin kaupungin päättäjiä luomaan ratkaisuja saastuneiden vesien ongelmaan.
1920-luvulla tehtiinkin poliittinen päätös, jolla tartuttiin äityneeseen tilanteeseen Helsingissä: puhdistustavoitteeksi asetettiin 100 prosenttia. Jotta kaupungin vedet eivät saastuisi enempää, kaikki jätevedet tuli johtaa puhdistamon kautta. Tähän tavoitteeseen päästiin 1970-luvulla. Kesti kuitenkin vielä aikansa, että vielä itse jätevedenpuhdistamojen kuormitusta saatiin vähennettyä.
Muutos Itämeren tilaan – tahtotilan tarve
Jätevesien puhdistuksessa teknologia etenee, ja Suomessa jätevedet eivät enää kuormita Itämerta, kuten ennen. Jätevesilietteestä jatkojalostetaan tuotteita esimerkiksi viherrakentamiseen ja maatalouteen. Itämeren tila on silti huolestuttava, ja ongelmat tänäkin päivänä kietoutuvat ravinteisiin.
Itämeren suurin ympäristöongelma on rehevöityminen. Rehevöitymistä aiheuttaa mereen maalta päätyvä suuri ravinnekuorma, erityisesti maataloudesta. Olemme onnistuneet pienentämään ravinnekuormaa toimenpiteillä, vaatimuksilla ja lainsäädännön muutoksilla. Vielä ei kuitenkaan olla saavutettu tilaa, jossa Itämeri pääsisi kunnolla toipumaan. Ravinteiden kiertoa voimme edelleen edistää maataloudessa jätöstenkin kautta – tällä kertaa eläinten – esimerkiksi kehittämällä lannoitteiden kierrättämistä ja puuttumalla lantapoikkeukseen. Tarvitaan rakenteita, jotka paremmin tukevat vesiensuojelua edistäviä toimenpiteitä maataloudessa.
Keinoja kyllä löytyy, mutta ratkaisuihin tarvitaan myös poliittista tahtotilaa. Kesällä Itämeri taas varoittaa ravinne-epätasapainostaan runsailla sinilevälautoillaan. Riittääkö se havahduttamaan yhtä voimakkaasti kuin 1900-luvun alun kakkameret?
Lähteet ja lisälukemista:
Juuti, Petri; Rajala, Riikka ja Katko, Tapio: Metropoli ja meri − 100 vuotta jätevedenpuhdistusta Helsingissä. HSY Helsingin seudun ympäristöpalvelut 2010.
Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
Ruuskanen, E., Schönach, P., Väyrynen, K., Enbuske, M., Kaarkoski, M., Kylli, R., . . . Valkonen, J. (2021). Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan. Vastapaino.
Haluatko pysyä kartalla Itämeren tilasta?
Tilaa uutiskirjeemme ja kuulet ensimmäisenä Itämeri-aiheisista tapahtumista, säätiön hankkeiden etenemisestä, merellisistä julkaisuista ja muista kiinnostavista sisällöistä.
