Meri-ihmisiä ja luonnonilmiöitä – Ihmisen suhde tuntemattomaan mereen

Kirjoittaja

Lauri J.S. Kaira,
pohjautuen Otto Latvan teokseen Merihirviöt – Merenneidosta mustekalaan

Monessa suhteessa meri on meille vieras. Vaikka ihminen on kartoittanut maailman viimeisimmän kolkan, käynyt kuussa ja hamuaa yhä kauemmas avaruuteen, on meillä vain kalpea aavistus siitä, mitä merenalainen maailma kätkee sisäänsä. Silloinkin kun väitämme tuntevamme merta, kosketamme vain sen pintaa. Erilaisista sukeltamisen ja pinnan alla oleskelun mahdollistavista laitteista huolimatta tietomme merten elämästä ja sen kätkemästä ovat hyvin rajalliset, lähes olemattomat. Nämä suunnattomat syvyydet, ennennäkemättömät eläimet sekä oudot merelliset ilmiöt ovat herättäneet ennen ja herättävät yhä edelleen pelkoa, mutta samalla ne ovat inspiroineet toinen toistaan mielenkiintoisempia ja kauhistuttavampia tarinoita hirviöistä ja syvällä lymyilevistä pedoista.

Koska pinnan alle ei ole voitu nähdä ja merenalainen maailma on ollut tavoittamattomissa, on aaltojen alle kuviteltu laivoja upottavia jättiläismustekaloja, sukeltajia vaanivia paholaisrauskuja sekä ihmisen kaltaisia olentoja, merenneitoja sekä muita olentoja, jotka niin hyvällä kuin pahalla ovat lähestyneet meitä maankamaralla asustavia ja hengittäviä ihmisiä.

Kauheuksia ja pelkoa aiheuttavien olentojen lisäksi merenalaiseen maailmaan on kuviteltu myös paratiisimaisia paikkoja, joissa hohtavat kirkkaat korallit ja moniväriset simpukat sekä kotilot. Turkoosissa sinisessä vedessä uivat loistokkaat kalat ovat saaneet tutkimusmatkailijoiden mielikuvituksen lentämään ja veden alle on kuviteltu jopa kokonaisia meille tuntemattomia yhdyskuntia, joissa meri-ihmiset elävät vedenpeittämässä Edenissä vailla huolia ja murheita.

Meren merkilliset oliot heijastuvat kansanperinteisiin ja populaarikulttuuriin

Vuosisatojen aikana ja vielä vuonna 2022 meren kirjoa ja sen elämää määrittelee yhä vahvasti mielikuvitus ja erilaiset uskomukset, jotka ovat saaneet yhä uudenlaisia tulkintoja vuosien kuluessa populaarikulttuurissa. Meren kätkemän elämän selvittämisessä meillä on vain kalpea aavistus siitä, mitä syvyydet oikeasti sulkevat syleilyynsä. Ehkä juuri tästä syystä mielikuvituksemme tekee tepposia ja ihmismieli haluaa nähdä meressä mitä moninaisempia ja mielikuvituksellisimpia hahmoja. Tästä syystä ei ole ihme, että olemme kuvitelleet myös itsemme merten valtakuntiin meri-ihmisten muodossa.

Monille 1990-luvulla lapsuuttaan eläneelle aikuiselle merenneidot ovat tulleet tutuksi Walt Disneyn Pieni merenneito -animaatioelokuvasta, joka lumosi ilmestyessään lapsia ympäri maailmaa värikkäällä kuvailmaisullaan ja iloisella musiikillaan. Vuonna 1989 ensi-iltansa saanut elokuva perustui H. C. Andersenin samannimiseen satuun, joka puolestaan pohjautuu vanhaan Undiini- eli aallotarmyyttiin. Tarinan ikiaikainen sanoma pyyteettömästä rakkaudesta ja toisaalta merten salaisuuksista on osoitus, kuinka kauan ihminen on haikaillut tietoa meren syvyyksistä.

Ihmisen kaltaisten olentojen elämästä pinnan alla on ikuistunut kuvauksia Lähi-idässä sijaitsevan Assyrian tuhatvuotisten temppeleiden kivipaaseihin, joissa ihmisille on veistetty jalkojen sijaan pyrstöt. Vastaavanlaiset tarinat elivät hyvin vahvoina myös antiikin Kreikan ja Rooman taruistoissa, joissa merelliset hengettäret, merinymfit, nereidit ja okenanidit näyttelivät tärkeää roolia. Jopa Aleksanteri Suuren sisarpuoli Thessalonike muuttui tarun mukaan merenneidoksi.

Ajatus meri-ihmisistä ei ole ainoastaan läntisen kulttuurin omaisuutta, vaan ajatus vedenalaisesta elämästä on jokseenkin universaali. Thai-mytologiassa esiintyy kultainen merenneito Suvannamaccha ja afrikkalaisessa tarustossa Mami Wata jättimäisen käärmeen seurassa. Japanilaisessa kansanperinteessä on puolestaan mystinen merihirviö nimeltä Umibozu, joka vaanii mastojen korkuisena merimiesparkoja aavalla merellä. Tumman puhuvan meriaaveen legenda elää yhä edelleen vahvana niin taiteessa kuin nuorisokulttuurissakin.

Myös suomalaiseen kansanperinteeseen ovat kuuluneet olennaisena osana vedessä elävät ihmishahmot. Uuden ajan alussa vuonna 1555 Olaus Magnus kertoo teoksessaan Pohjoisten kansojen historia, kuinka Olavinlinnaa ympäröivässä virrassa asuu viola da gambaa soittava näkki. Mustan virran asukkia tunnetumpia kuitenkin lienevät suomalaisen mytologian vedenjumalat Ahti ja Vellamo, jotka ovat meille Kalevasta tuttuja. Heidän seuranaan pohjolan vesistöissä saattoi tavata myös Iku-Turson, Vetehisen tai Vesihiiden. Pohjolan taruihin liittyvät myös kristilliseen aikaan liittyvä merimunkki ja -piispa, jotka uiskentelivat Tanskan salmissa 1500-luvulla. Sen jälkeen niitä ei enää havaittu edes vahvojen tanskalaisten panimotuotteiden siivittämänä.

Mystiset manaatit ja merenneidot

Monille edellä mainituille ilmiöille on tarjottu luonnollisia selityksiä luonnonilmiöistä erilaisiin eläimiin. Harva tulee ajatelleeksi, että leppoisat merilehmät ja manaatit ovat toimineet ainakin osittain mielikuvituksen innoittajina merenneidoista puhuttaessa.

Katsoessaan esimerkiksi kuvanveistäjä Edvard Eriksenin hauraalta vaikuttavaa pronssiveistosta Kööpenhaminan sydämessä on vaikea kuvitella, että jopa kolmimetriseksi kasvava manaatti on ollut merenneitotarinoiden alkulähteenä. Vedenpinnalla pystyasennossa ympäristöään tähystelevä manaatti tai merilehmä on saattanut hyvinkin muistuttaa ihmistä, jolloin merta tarkkailevan ihmisen mielikuvitus on saattanut lähteä lentämään.

Vaikka manaatteihin ja merilehmiin liittyvät selitysmallit merenneitojen alkuperästä ovat varsin luonnollisia, eivät ne yksin riitä selittämään maailmankulttuureissa jo iät ja ajat esiintyviä tarinoita meren alla elävistä ihmisen kaltaisista olennoista. Selitysmalli on lähinnä valistusajan tiedemiesten tuotos, jolla he pyrkivät kaikin tavoin pääsemään irti käsittämättömistä luonnonilmiöistä, kuten erilaisista merihirviöistä ja muista vedenalaisista mysteereistä.

Maanaatteihin liittyy myös se ikävä fakta, että mystisinä koetut merinisäkkäät ovat kokeneet karun kohtalon ja osa merilehmien heimoon kuuluneista lajeista on kohdannut sukupuuton. Esimerkiksi Stellerin merilehmää ei ole tavattu todistetusti enää kertakaan vuoden 1768 jälkeen. Viimeinen kohtaaminen ihmisen ja mahtavan merinisäkkään välillä tapahtui vain 21 vuotta eläinlajin löytymisen jälkeen. Myyttistä eläintä on väitetty nähdyn Jäämerellä vielä 1900-luvulla, mutta nämä ovat lähinnä tarinoita, joiden avulla koetetaan kieltää ja selittää ihmisen peruuttamatonta tuhoamisvoimaa luontoa kohtaan.

Vuosisatojen ellei tuhansien aikana ihmiset ovat pyrkineet selittämään tuntematonta merta ja vedenalaista maailmaa mitä monen näköisimmillä tarinoilla ja legendoilla. Tämä on monesti johtanut meren mystifiointiin ja totuuden jäämiseen taka-alalle. Maailman meret ovat edelleenkin yksi tutkimattomimmista paikoista, vaikka tarve olisi yhä suurempi. Voisimme tällöin ymmärtää jopa itseämme paremmin.

Myyttisiin merihirviöihin ja muihin vedeneliöihin voi tutustua John Nurmisen Säätiön kustantamassa Otto Latvan Merihirviöt-kirjassa, joka on toiminut pohjana myös tälle kirjoitukselle.