Ilmastokokous: Meri on pöydissä, mutta ei päätöksissä

Teksti

Tommi Juusela
ilmastoasiantuntija, John Nurmisen Säätiön hallituksen puheenjohtaja

Meret ja rannikkoalueet ovat yksi marraskuun 2026 YK:n 31. ilmastokokouksen painopisteistä. Tämä on tervetullut muutos, jonka eteen on tehty pitkään töitä. Kansainvälisissä ilmastosopimuksissa meret ovat historiallisesti jääneet vähälle huomiolle: Kioton pöytäkirjassa (1997) valtameriä ei mainita lainkaan, ja Pariisin sopimuksessa (2015) valtameriin viitataan vain kerran.

Miksi merien käsittely osana ilmastoprosessia on niin tärkeää? Merten ja ilmaston välinen yhteys muodostuu useasta toisiaan täydentävästä ulottuvuudesta. Ensinnäkin meret ovat keskeinen osa maapallon hiilen kiertoa. Ne ovat sitoneet 25–30 prosenttia ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä ja yli 90 prosenttia ihmisen toiminnan aiheuttamasta ylimääräisestä lämmöstä.

Toiseksi rannikkoalueiden mangrovemetsät ja muut niin kutsutun sinisen hiilen ekosysteemit toimivat merkittävinä hiilinieluina sekä ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta. Rannikko- ja meriekosysteemien ennallistaminen ja monimuotoisuuden suojelu vahvistavat niiden kykyä sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.

Kolmanneksi merenkulku aiheuttaa noin kolme prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä: näiden päästöjen vähentäminen on tärkeää ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Nämä ovat kaikki erillisiä kysymyksiä, mutta ne osoittavat, ettei ilmastotavoitteita voida saavuttaa ilman merten roolin kokonaisvaltaista ymmärrystä.

Meret ovat jääneet ilmastopolitiikassa katveeseen

Merten rooli kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on ollut pieni osittain historiallisista syistä. YK:n ilmastoprosessi on rakentunut ennen kaikkea ilmakehän ja valtioiden kasvihuonekaasupäästöjen ympärille. Merten roolista ilmastojärjestelmässä ei tiedetty alkuvaiheessa riittävästi, ja siksi ne oli helppo sivuuttaa. Lisäksi kansainvälisistä toimista sopiminen on ollut haastavaa, koska aava meri, joka kattaa yli puolet merten pinta-alasta, ei kuulu minkään yksittäisen valtion määräysvallan piiriin.

Meret nousivat COP-kokousten agendalle aiempaa näkyvämmin vasta vuonna 2019 Madridissa. Glasgow’sta (2021) ja Sharm el-Sheikhistä (2022) lähtien ne ovat olleet osa vuosittaisten ilmastokokouksien keskusteluja.

Historia ei kuitenkaan selitä kaikkea, sillä ongelmat ovat myös institutionaalisia. Meriä koskevat päätökset ja vastuut ovat hajautuneet useisiin kansainvälisiin organisaatioihin ja sopimusprosesseihin. Esimerkiksi Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO käsittelee merenkulun päästöjä, kun taas aavan meren biologista monimuotoisuutta koskeva sopimus on neuvoteltu erikseen YK:n merioikeusyleissopimuksen alla (UNCLOS). Merten monimuotoisuutta käsitellään myös YK:n biodiversiteettisopimuksen kokouksissa (CBD). Näiden prosessien ja foorumien välinen yhteistyö ja yhteys ilmastopolitiikkaan eivät ole saumattomia. Keskustelu on pirstaloitunut eri organisaatioihin eikä kokonaisuudelle ole muodostunut selkeää omistajuutta.

Meret osana ilmastoratkaisuja

Pirstaloituneisuus näkyy myös maiden ilmastositoumuksissa. Pariisin sopimuksen mukaisesti maat päivittävät kansalliset ilmastositoumuksensa (NDC) viiden vuoden välein. Vuonna 2025 yli 90 prosenttia saari- ja rannikkovaltioista sisällytti jonkin meriä koskevan tavoitteen ilmastositoumuksiinsa. Moni näistä tavoitteista keskittyy kuitenkin merien suojeluun ja ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Suurimmat mahdollisuudet päästövähennyksille esimerkiksi merenkulussa, merellä tapahtuvassa energiantuotannossa ja kalataloudessa jäävät edelleen vähälle huomiolle.

Tämä on menetetty mahdollisuus, sillä meret eivät ole ainoastaan ilmastonmuutoksen uhri, vaan ne voivat olla myös keskeinen osa ilmastonmuutoksen ratkaisua. Tutkimusten mukaan jo tällä hetkellä toteuttamiskelpoisten merellisten ilmastoratkaisujen täysimääräinen käyttöönotto voisi saada aikaan jopa 35 prosenttia vuonna 2050 tarvittavista päästövähennyksistä 1,5 asteen tavoitteen saavuttamiseksi. Kyse ei siis ole vain tulevaisuuden teknologioista, vaan konkreettisista ratkaisuista, joita voidaan edistää jo nyt. Myös rahoituksen puute kertoo merten vähäisestä priorisoinnista: meriin liittyvä YK:n kestävän kehityksen tavoite (SDG 14) on yksi vähiten rahoitetuista kestävän kehityksen tavoitteista.

Antalyassa meri ei saa jäädä vain kokouksen ohjelmaan ja puheisiin eikä vallitseva hallinnon siiloutuminen saa estää merellisiä ilmastotoimia. Puhetta meren roolista on riittänyt. Nyt sen mahdollisuudet on saatava näkymään maiden sitoumuksissa, päätöksissä ja rahoituksessa.

---

Tommi Juusela on ilmastoasiantuntija ja John Nurmisen Säätiön hallituksen puheenjohtaja. Hän on mukana YK:n 31. ilmastokokouksessa 9.–20. marraskuuta (Conference of the Parties, COP31) Turkin Antalyassa osana suomalaista valtuuskuntaa.