Vuosi vaihtuu synkeiden uutisten varjossa – on aika tehdä uudenvuodenlupaus luonnolle 

Kirjoittaja

Miina Mäki

Erityisasiantuntija, meriympäristö. Uudet hankkeet

miina.maki@jnfoundation.fi +358 50 576 3298

Kansainvälisen luontopaneelin IPBES:in uusin raportti piirtää tulevaisuudesta uhkaavan kuvan. Toisaalta esiin nostetaan myös ratkaisuja ja strategioita, joilla haasteita on mahdollista selättää. Viesti on selvä: Toimeen on tartuttava nyt, ja työhön tarvitaan kaikkia, kirjoittaa erityisasiantuntija Miina Mäki.

Vuoden lopulla, pimeimpänä vuodenaikana, on monesti tapana summata yhteen kuluneita kvartaaleja ja virittää samalla ajatukset toiveikkaasti kohti tulevaa. Kuluneena vuonna toivoa on välillä ollut vaikea tavoittaa. Vuosi 2024 on ollut mittaushistorian kuumin, luontokato kiihtyy yhä ja inhimillisen kärsimyksen määrä kriiseissä eri puolella maailmaa on mittaamaton.  

Kuvamme luonnosta uhkaa hiipua

Eräänä kesäloman päivänä mökillä ihastelin sukulaiseni yli puoli vuosisataa sitten keräämää kasvistoa. Huolella prässättyjen kasviyksilöiden ruskeiksi hapertuneita varsia, lehtien ja kukkien hauraita muotoja.  

Suurin osa kasveista oli kerätty kesäpaikkamme kylältä, ja monet niistä yhä tuiki tavallisia, mutta joukossa myös sellaisia upeita lajeja, joita en itse muista koskaan mökkimaastossamme nähneeni. Ihastelun rinnalle nousi haikeus ja suru. Miten luonto ympärillä onkaan yhden ihmisiän aikana muuttunut! Luontokato vyöryi odottamatta kasvion sivuilta suoraan silmilleni. 
 
Kesäpaikkamme on tietysti vain pisara meressä, sillä sama tapahtuu kaikkialla. Samalla muistikuvamme luonnosta muuttuu: ihmissilmä tottuu siihen, mikä meitä ympäröi, ja luontokäsityksemme köyhtyy yhtä matkaa luonnon kanssa.  
 
Kun kirkkaissa rantavesissä rehottavat rakkohaurut, metrien syvyydessä siintävät hiekkapohjat ja jokivarsien mahtavat lohisaaliit elävät enää vanhempien ihmisten puheissa, on uusien sukupolvien vaikeaa oikeasti käsittää niitä. Ruskean joen tai vihreänä vellovan meren äärellä kasvanut ei tiedä paremmasta. Olemmeko pian vaarassa menettää villin, luonnontilaisen luonnon jopa mielikuvissamme? 

Mihin meillä on varaa?

Joulun alla kulutusjuhla ryöppyää valtoimenaan kaikissa medioissa. Vihreän siirtymän ja ilmastopäästöjä nappaavien innovaatioiden huumassa yksittäinen uutinen liikakulutuksesta juurisyynä ilmasto- ja luontotavoitteidemme karkaamiseen palauttaa ajatukset perusongelman äärelle. Kaikki tuotanto vaatii resursseja: tilaa, mineraaleja, biomassoja, säätövoimaa. Vihreä siirtymä ei ole puhdas eikä vihreä, jos valtaamme sen varjolla luonnosta yhä suuremman siivun itsellemme.

Samalla hyvääkin tapahtuu: Suomen ympäristökeskuksen kotien ilmastopäästöjä tarkastelevan raportin mukaan suurin lasku kotitalouksien päästöissä on kymmenessä vuodessa saatu aikaan ruuassa ja tavaroiden kulutuksessa.

Luonnon ennallistamisen sanotaan olevan kallista. Tai että aikataulu ympäristö- ja luontotavoitteiden täyttämiselle on liian kunnianhimoinen. Silti olemme ennenkin onnistuneet valtavissa tavoitteissa: Lukuisten jokiemme ja koskiemme kesyttäminen sähköntuotantoon oli kunnianhimoinen urakka, kymmenien tuhansien suohehtaarien ojittamisesta puhumattakaan. Entisiä erämaita halkovien metsäautoteiden verkosto on tiheimpiä maailmassa. Vuosikymmeniä olemme ottaneet luonnosta irti lähes kaiken mahdollisen hyödyn.

Siihen meillä ei ole enää varaa. Luonnon häviäminen on tulossa meille liian kalliiksi.

Uudenvuodenlupaus huomiselle

Kansainvälisen luontopaneelin IPBES:in vastikään julkaiseman raportin (Nexus Assesment) päättäjille suunnattu yhteenveto summaa yhteen keinoja luontokadon ja ilmastonmuutoksen sekä ihmisen kannalta olennaisten haasteiden, kuten puhtaan veden, ruokaturvan ja terveyden, ratkaisemiseksi. Raportin johtopäätös on selvä: Yli puolet maailman bruttokansantuotteesta on riippuvaista elinvoimaisesta luonnosta, ja jos viivyttelemme vielä vuosikymmenen luontokadon pysäyttämisessä, luonnon hupenemisesta syntyvät kustannukset kaksinkertaistuvat. 

Elinvoimainen luonto on kallisarvoisin luonnonvaramme. Luonnon suojeleminen, palauttaminen, villiinnyttäminen on mahdollista – toivonkipinä keskelle pimeää. Yhtä tärkeää kuin luonnon ennallistaminen on sen elvyttäminen mielikuvissamme: villinä ja vapaana, sotkuisena ja salaperäisenä ja, ennen kaikkea, arvokkaana olemassaolonsa tähden eikä vain ihmisen tarpeisiin kesytettynä.  

Keinot niin jäljellä olevan luonnon suojelemiseksi kuin heikentyneiden luonnonympäristöjen palauttamiseksi ovat jo tiedossa – tehdään siis toivosta totta, kääritään hihat ja ryhdytään yhdessä hommiin!