Merilinnut kertovat Itämeren ja ihmisen tarinaan
Teksti
Itämeren ja saariston lintukannat ja asennoitumisemme niihin ovat vaihdelleet läpi historian. Ihmisen saaliskateus, ympäristömyrkyt, ylikalastus ja rehevöityminen ovat ajaneet monet lajit ahdinkoon. Toisaalta suojelu ja ympäristönmuutokset ovat hyödyttäneet osaa lajeista niin, että nyt niistä halutaan taas eroon.
Ensimmäiset paluumuuttajat onnekas kiikaroija voi havaita jo, kun jään välistä pilkottaa vasta sulapaikkoja: meri- ja harmaalokit, laulujoutsen, telkkä ja isokoskelo saapuvat verrattain läheltä, Euroopasta, helmi-maaliskuussa.
Kun aurinko jo lämmittää, kellot siirretään kesäaikaan ja jäät lähtevät, saapuvat saariston ikoniset lajit haahka ja alli, sekä nykyisin erittäin uhanalainen selkälokki.
Kun kesän tuoksu jo käy ilmassa, saapuvat viimeiset pitkämatkalaiset, Suomenlahtea pitkin muuttavat sepelhanhet ja arktiset kahlaajat.
Kevät on lintuharrastajan parasta aikaa. Sen tietävät monet, heidän joukossaan Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttila, joka on tarkkaillut lintuja jo 50 vuoden ajan.
”Alkukevät on erityisesti otollista aikaa aloitteleville harrastajille, kun lajeja saapuu vähän kerrallaan. Itselleni erityisen mieleenpainuvia jo nuoruudesta ovat olleet arktisten vesilintujen muutot eli arktikat myöhemmin keväällä,” Knuuttila kertoo.
Toukokuussa jopa miljoonat arktiset vesilinnut ja sadat tuhannet hanhet liitävät Suomenlahdella kohti pesimäalueitaan.
Vuodet eivät kuitenkaan ole veljiä keskenään: ilmastonmuutos on jo nyt aikaistanut lintujen kevätmuuttoa, ja leudontuneet keväät houkuttelevat paluumuuttajista erityisesti vesilintuja. Varhaistunut pesintä voi olla riski poikasille.
Lämmennyt ilmasto on vain yksi niistä ihmisen aiheuttamista muutoksista, joihin meri- ja saaristolinnustomme on vuosien saatossa joutunut sopeutumaan..
Ihmisen vaikutus näkyy merikotkan ja haahkan tilanteessa
Itämeri on koti, ruokailu-, lisääntymis- ja talvehtimisalue noin 80 lintulajille. Linnuilla on ollut keskeinen rooli läpi Suomen historian niin kulttuurillisesti kuin konkreettisena ravintona erityisesti saariston asukkaille.
Lintujen ja lajien määrä on vaihdellut merialueillamme, mutta suurimmat muutokset, erityisesti viimeisten runsaan sadan vuoden aikana, on aikaansaanut ihminen toiminnallaan. Knuuttila tarjoaa konkreettisen esimerkin kotirannassaan Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen kärjessä.
”Merikotkien kanta oli Suomessa heikoimmillaan 1970-luvulla vainon ja ympäristömyrkkyjen käytön seurauksena. Lähes vuosisataan Suomenlahdella ei pesinyt yhtään merikotkaparia, ja vasta 2000-luvulla kanta on alkanut palautua. Merikotkat saalistavat myös haahkoja, joten nyt haahkat ovat siirtyneet pesimään lähemmäs rannikkoa, missä ihmisten läheisyys pitää saalistajat loitolla.”
Knuuttila viittoilee suositun ulkoilureitin varrella sijaitsevan Sisä-Hatun saaren suuntaan.
”Tuolla runsaan hehtaarin kokoisella saarella pesii jo 30 haahkaparia”, hän kertoo.
Merikotkakannan raju vähentyminen johtui aikanaan kaksijalkaisesta nisäkkäästä: saaliskateus, vaino ja ympäristömyrkyt uhkasivat saariston kuningaslajia sukupuutolla. 1970-luvun puolivälissä Suomessa siivilleen pääsi vuosittain vain muutama merikotkan poikanen.
Merikotkan kituuttaessa henkitoreissaan haahkakanta runsastui. Kun merikotkan ja muiden petolintujen lisääntymistä heikentäneistä ympäristömyrkyistä, kuten DDT:stä ja PCB:stä, luovuttiin ja lajin aktiivinen suojelutyö tuotti upeaa tulosta, huolestuttiin siitä, että kasvanut merikotkakanta vie mukanaan haahkat – vaikka molemmat lajit ovat eläneet Itämerellä tuhansia vuosia rinta rinnan.
Ihmisellä on tapana suhtautua muutoksiin ihmismäisillä ratkaisuilla, kuten tarttumalla aseisiin. Nyt pohditaankin, voisiko haahkaa suojella merikotkia ampumalla. Samaan aikaan haahkaa kuitenkin edelleen metsästetään Itämeren piirissä, Suomessakin koirashaahkaa.
Merilintukannat ovat riippuvaisia toisistaan
Kiväärin piippu osoittaa myös muun muassa globaalisti uhanalaisen allin ja toistaiseksi suojellun merimetson suuntaan. Merimetsokannat ovat 2000-luvulla kasvaneet lajin suojelun seurauksena. Moni pitää siipiään luodoilla levitteleviä, ”kainaloitaan kuivattelevia” lintuja vieraslajina, sillä merimetso hävisi Suomesta ja koko Itämeren alueelta 1900-luvun alussa. Tämä johtui kuitenkin siitä, että laji vainottiin paikalliseen sukupuuttoon. Kun laji rauhoitettiin, se palasi alkuperäisille asuinsijoilleen.
Merimetso toimii myös hyvänä esimerkkinä merilintujen keskinäisistä suhteista: suuret kolonnat tarjoavat suojaa muille merilinnuille, kuten Suomessa erittäin uhanalaiselle etelänkiislalle. Toisaalta ne tarjoavat ravintoa merikotkalle, jonka kynsiin voi päätyä jopa aikuinen merimetso.
”Merimetsojen katsotaan usein tuottavan tappioita kalastajille. Merimetsot syövät kuitenkin enimmäkseen niitä lajeja, jotka ovat hyötyneet Itämeren rehevöitymisestä, kuten särkikaloja ja kolmipiikkejä. Ne poistavat tehokkaasti myös vieraslaji mustatäplätokkoa. Itämeren kalakantojen heikkenemisen juurisyy ei ole merimetsossa, vaan ylikalastuksessa ja epäonnistuneessa kalastuksen sääntelyssä”, Knuuttila toteaa.
Itämeren tila näkyy linnustossa
Muutokset merilinnustossa heijastelevat monin tavoin Itämeren tilaa. Knuuttila nostaa esimerkiksi haahkan, mutta myös muiden sukeltajasorsien ruokavalion, joka koostuu isolta osalta sinisimpukoista.
Yksi Itämeren avainlajeista, sinisimpukka, tarvitsee elääkseen riittävän suolapitoista vettä. Meren suolapitoisuuteen vaikuttavat Tanskan salmien kautta tulevat suolapulssit sekä makean veden virtaama maalta mereen. Meriveden makeutuminen ja ilmastonmuutoksen seurauksena tapahtuva meren lämpötilan nousu pienentävät simpukoiden kokoa. Kun sinisimpukoiden koko pienenee, saman energiamäärän saaminen vaatii merisorsilta useampia sukelluksia. Simpukat keräävät itseensä myös vedessä olevia myrkkyjä, kuten raskasmetalleja, jotka päätyvät ravintoketjussa ylöspäin ja näkyvät merilinnustossa.
Toisessa esimerkissä palataan kalastukseen:
”Itämeren alueen turskakannat romahtivat vuosien ylikalastuksen seurauksena, mikä hyödytti kilohailia. Kilohailiparvet ovat kasvaneet, mutta yksittäisten kalojen koko on pienentynyt. Etelänkiislat kuljettavat pesään yhden kalan kerrallaan, mikä tarkoittaa entistä useampia kalastusmatkoja”, Knuuttila avaa.
Nämä esimerkit kertovat siitä, että ihminen voi, tahattomasti tai tietoisesti, aikaansaada monimutkaisia tapahtumaketjuja vaikuttamalla vain yhteen osaan ekosysteemiä. Lopputulokset näkyvät vuosien, vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen päästä.
Kaikki meri- ja saaristolintukannat eivät suinkaan ole taantumassa. Itämeren rehevöityminen on hyödyntänyt niin sanottuja laiduntajia, kuten kyhmyjoutsenta ja hanhia, joille lisääntyneet rihmalevät ja rehevät rantaniityt tarjoavat entistä enemmän ravintoa. Yksi laiduntajista on Knuuttilan kotirannoillakin viihtyvä valkoposkihanhi.
Ihminen aikaansaa myös positiivisia muutoksia
Keinoja niin haahkojen kuin muidenkin merilintujen suojelemiseksi on. Niihin lukeutuvat pienpetojen pyynti saaristossa, lintujen metsästyksen rajoittaminen ja suojelualueiden perustaminen ekologisesti arvokkaimmille alueille. Merialueista 30 prosenttia tulisi olla suojeltu vuoteen 2030 mennessä, ja tästä kolmannes, eli 10 prosenttia tiukan suojelun piirissä: sen pitäisi tarkoittaa, että alueella olisi kielletty niin metsästys kuin kalastuskin.
Hyvää esimerkkiä näyttää Helsingin kaupunki, jonka uudessa luonnonsuojeluohjelmassa on linjattu merellisten suojelualueiden kasvattamisesta ja kohdistamisesta pääkaupunkiseudun ekologisesti merkittävimmille alueille. Suojellun merialueen pinta-ala kasvaa yhdestä 10 prosenttiin.
Knuuttila toivoo myös, että ulkosaariston arvokkaat lintuluodot ja -saaret saisivat olla rauhassa metsästykseltä ympäri vuoden. Kaikki uhanalaisiksi luokitellut merilinnut tulisi rauhoittaa. Nyt vielä esimerkiksi voimakkaasti vähentyneitä meri- ja harmaalokkia saa edelleen ampua pesimäajan ulkopuolella. Niiden ohessa voi tähtäimeen päätyä myös erittäin uhanalaisia rauhoitettuja selkälokkeja.
Ehkä pystyisimme yhteiseloon näiden lajien kanssa, ja jopa nauttimaan siitä.
Knuuttila kuvailee lintujen kevätmuuttoa ulkosaaristossa: ”Parhaimmillaan ulkomerellä aamuvarhaisella ei auringon paisteessa ole muita kuin sinä, kymmenet hylkeet vieri vieressä luodolla ja lukuisten merilintujen äänet. Jos hyvin käy, voi harmaahylje tulla kurkkaamaan venettä läheltäkin, kun se toteaa, ettet uhkaa sitä”, hän kuvailee.
Kauas ei tarvitse lähteä: pääkaupunkiseudullakin jo 10 kilometrin päässä mantereesta on parhaimmillaan kuin erämaassa, jossa ihmisestä saattaa muistuttaa vain yli lentävä lentokone.
Syksyn kaksikielinen uutuuskirja: Itämeren saaristolintuja – Skärgårdsfåglar vid Östersjön
Saaristovalokuvaaja Raimo Sundelin ja biologi Janne Lampolahti, ovat seuranneet Itämeren linnustoa vuosikymmenten ajan. Sinä aikana saariston lintumaailma on muuttunut hämmästyttävän paljon: uusia pesimälajeja on vakiintunut, monet lajit ovat runsastuneet ja toiset taantuneet nopeasti. Lampolahden oivaltavat tekstit ja Sundelinin upeat valokuvat esittelevät 30 Itämeren saaristolintua ja avaavat niiden kannanmuutosten syitä.
Kuuntele M/S Itämeri -podcastin jaksot, joissa sukelletaan merikotkan ja merimetson tarinoihin:
Haluatko pysyä kartalla Itämeren tilasta?
Tilaa uutiskirjeemme ja kuulet ensimmäisenä Itämeri-aiheisista tapahtumista, säätiön hankkeiden etenemisestä, merellisistä julkaisuista ja muista kiinnostavista sisällöistä.
