Miksi riskeerata ympäristö, kun haitat voi ennaltaehkäistä?
Kirjoittaja
Päättäjät ja teollisuus tarvitsevat lisää rohkeutta ajatella kestävän kehityksen mukaisesti. Sulfaatin talteenottoon on toimivia ratkaisuja, joten miksi emme hyödyntäisi niitä, kysyy John Nurmisen Säätiön meriympäristöjohtaja Ulla Rosenström.
Akkumateriaalitehtaiden potentiaaliset sulfaattipäästöt Itämereen ovat puhuttaneet tänä vuonna useissa kunnissa ja kaupungeissa Suomen rannikolla. Suunnitteilla olevat uudet akkumateriaalitehtaat hakevat ympäristölupia noin 100 000 tonnin vuotuisille sulfaattipäästöille vesistöihin. Onko se paljon vai vähän? Tästä halusimme ottaa selvää järjestämällä yhdessä Suomen ympäristökeskuksen (Syke) kanssa asiantuntijaseminaarin sulfaatin tunnetuista vaikutuksista vesistöihin ja niiden ekologiaan.
Saimmekin hyvin perusteellisen oppimäärän alkuaine rikistä. Syken johtava tutkija Petri Ekholm aloitti siitä, että rikki mainitaan Raamatussa viisi kertaa, ja että se on 10. yleisin alkuaine maailmankaikkeudessa. Suurin osa rikistä käytetään rikkihapon valmistukseen, josta tuotetaan muun muassa lannoitteita. Sulfaatti on rikkihapon neutraali anioni ja sitä on maailman merissä luontaisesti paljon.
Suurin osa sulfaatista huuhtoutuu maaperästä ja tulee vesistöihin hajakuormituksena. Vain kolmannes kuormituksesta on seurannan perusteella peräisin pistekuormittajista, kuten tehtaista, jätevedenpuhdistamoilta ja kaivoksilta. (Syken tutkimuksen perusteella velvoiteseurannoista saatava tieto pistekuormituksesta saattaa olla vaillinaista). Jos pistekuormituksen määrä on reilu 300 000 tonnia vuodessa, olisi alussa mainittu 100 000 tonnin lisäys per tehdas todella paljon. Varsinkin jos tehtaita rakennetaan useampi.
Suuret sulfaattipitoisuudet muuttavat vesien ravintoverkkoja ja elinympäristöjä
Sulfaatin vaikutuksia on tutkittu erilaisissa pitoisuuksissa. Hyväkuntoisissa järvissä kuten Päijänteessä ja Pielisessä pitoisuudet ovat selvästi alle 10 mg/L ja Itämeressä 200-450 mg/L kun taas valtamerissä pitoisuudet ovat luontaisesti moninkertaisia. Valtamerten lajit ovatkin sopeutuneet järvissä eläviä lajeja huomattavasti suurempiin sulfaattipitoisuuksiin.
Jyväskylän yliopiston ja Syken tekemien tutkimusten mukaan sulfaatin vaikutukset eri lajien lisääntymiseen ja poikasten kehitykseen vaihtelevat laajasti: Tutkituille herkille lajeille, kuten vesikirpuille, haitaton pitoisuus järvissä on selvästi alle 100 mg/L, Itämeren kalalajeilla vaikutuksia on havaittu vajaan 2000 mg/L pitoisuuksissa. Jos tämän suhteuttaa akkumateriaalitehtaiden ympäristöluvissa mainittuihin 50-60 000 mg/L pitoisuuksiin, ollaan ihan eri sfääreissä. Toki mereen päätyessä päästöt laimenevat, mutta on vaativaa arvioida, laimenevatko riittävästi, ja miten laajalle alueelle vaikutukset ulottuvat.
Melko matalillakin pitoisuuksilla on siis kiistatta selkeitä vaikutuksia yksittäisille lajeille ja sen myötä koko ravintoverkkoon ja eliöyhteisöön. Voivatko kielteiset vaikutukset olla hyväksyttävissä talouskasvun nimissä?
Ennaltaehkäisy on halvempaa kuin korjaaminen
Onneksi tähän kysymykseen ei tarvitse välttämättä edes vastata, koska sulfaatin poistoon jätevesistä löytyy jo toimivia tekniikoita. Oulun yliopiston tutkijatohtorilta Hanna Virpirannalta kuulimme kipsisaostuksesta, kiteyttämisestä, kalvosuodatusmenetelmästä, ioninvaihdosta ja biologisesta sulfaatinpelkistyksestä. Miksi niitä ei käytettäisi? Miksi ottaa riski ympäristöhaitoista, kun ne voi välttää? Luonnon ekosysteemipalvelujen arvoa on laskettu jo pitkään, mutta sen hyödyntäminen päätöksenteossa on vielä liian vähäistä. Uskallan väittää, että tässäkin tapauksessa ongelman ennaltaehkäisy tulee halvemmaksi kuin sen korjaaminen jälkikäteen.
Monet ovat myös alkaneet havahtua siihen, ettei jätevesiä kannattaisi nähdä ongelmana ja kustannuksena vaan arvokkaiden raaka-aineiden lähteenä. Toivonkin päättäjille ja teollisuudelle malttia ja rohkeutta ajatella kestävän kehityksen mukaisesti pitkäjänteisesti lyhyen aikavälin voittojen hakemisen sijaan. Pilattu ympäristö ei häviä mihinkään, vaan ongelmat säilyvät myös seuraaville sukupolville. Näytetään, että Suomi on aidosti vihreän siirtymän mallimaa.
27.11. pidetyssä seminaarissa tietoa sulfaatista jakoivat Syken erikoistutkija Petri Ekholm, Syken tutkimusprofessori Antti Belinskij, Syken erikoistutkija Jouni Lehtoranta, Syken johtava tutkija Seppo Hellsten, professori Juha Karjalainen Jyväskylän yliopistosta, tutkijatohtori Hanna Virpiranta Oulun yliopistosta sekä kemian diplomi-insinööri Leif Ramm-Schmidt.
Haluatko pysyä kartalla Itämeren tilasta?
Tilaa uutiskirjeemme ja kuulet ensimmäisenä Itämeri-aiheisista tapahtumista, säätiön hankkeiden etenemisestä, merellisistä julkaisuista ja muista kiinnostavista sisällöistä.
